Kirjassa kuvataan keskustelua lapsiperheiden sosiaali- ja terveyspalveluista valtionhallinnossa 1970-luvulta vuoteen 2009. Yleiskuva oli pitkään myönteinen, kunnes se muuttui 1990-luvulla kriisipuheeksi. Selitykseksi esitettiin usein talouslamaa. Kansantalous palautui kasvu-uralle, kehittäminen oli laajempaa kuin koskaan aikaisemmin ja uutta tutkimustietoa tuli monesta suunnasta, mutta palvelut eivät uudistuneet toivottuun suuntaan. Kriisiytymisen jatkumiseen vaikuttivat laman lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon hallintoreformit, moniongelmaisuuden hiipiminen kehittämistä hallitsevaksi viitekehykseksi, tiedon ja asiantuntijuuden eriytyminen ja etääntyminen lapsiperheiden ja palvelujen arjesta, sekä instituutioiden muistinmenetys. Vuosituhannen vaihteesta alkaen vakiintunutta kehittämisstrategiaa luonnehditaan paradoksiksi: Vastuu palvelujen järjestämisestä oli kunnilla, mutta niiden kehittämistä hallittiin valtion normi- ja rahoitusohjauksella. Aineistosta etsittiin vaihtoehtoja omaksutulle kehittämisstrategialle. Huomio kiinnittyi hyvän lapsiperhepalvelun periaatteiden selventämiseen ja konseptikehittämiseen. Näihin viitaten tulevaa toimintaa määrittäviksi käsitteiksi ehdotetaan lapsen kehitystä aikuiseksi ja sen arjen vahvistamista.
Dieser Download kann aus rechtlichen Gründen nur mit Rechnungsadresse in A, B, BG, CY, CZ, D, DK, EW, E, FIN, F, GR, H, IRL, I, LT, L, LR, M, NL, PL, P, R, S, SLO, SK ausgeliefert werden.